I love my new neighbourhood to death. The surprising thing might be that it is definately at its best at night.
On Saturday night, after all the Eurovision craze, the following party with random people made me at last realize that I'm not made for the stereotypical exchange student living. Not like I didn't know that even before I came here, but that night it just finally struck. I have never felt like being so alone. I had to negate that somehow before going home, before even making an attempt to tuck myself into bed.
We've been blessed with a magnificently clear and sweet weather for the past couple of weeks, so I felt like doing the soul searching at the Seltjarnarnes peninsula beaches. The south side of the peninsula was being quite dimly lit, the sea an unstable and shapeless mass, the lights beckoning from Hafnarfjörður.
As I kept strolling forward, towards the western tip of the peninsula and the northern side of it, the sky started to change. The deep blue started to have slightest hints of yellow, which would later grow to golden. The sun that was turning and planning to rise in a somewhat immediate future also coloured the sea differently, the giving life and shapes for the waves approaching the shore. The water turned from a dark void to a moving organism. I felt calmer again, maybe, hopefully, learning even a little bit about my position in the universe. It was not drinking along those people of whom I barely knew a couple, it is at the serenity of the sea during a windy spring night.
Tonight, as I was coming home from a dinner, the view experience was completely different, but no less touching. A couple of hours earlier, the sky was spattered with a plenty of orange in addition to the blue and yellow. This time it was almost still, the same colours reproducing on the water surface, distorting the horizon. The sea looked so crystalline and shining that it was almost like one of those autumn mornings when you first see how the local pond got the thinnest shimmering layer of ice on it during the night.
My shortcut to the house cuts past the swimming pool and a couple of schools, and I was wondering why there were a couple of cars with their engines running at the parking lot. It became apparent very quickly though, as the scent of the sweet smoke reached me from surprisingly far.
And for me, being high on landscape was more than I'll ever need.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Parahin Samuli,
Taalla jalleen. Paljon luettavaa, joku hiljainen paiva kahlaan elamasi lapi muutaman kuukauden osalta.
Vaihtoelamasta. Muutin opiskelija-asuntolaan minakin, kun katolilainen lakinainen heitti mut pihalle. Kylla. Minahan olenkin aika riekulitytto, villi bile-elain ja niin aanekaskin. Goddammit, not. (riekulitytto, onko tuollaista sanaa? on tai ei, kuulostaa hyvalta.)
Joka tapauksessa. Ajattelin, etta opiskelija-asuntolan myota aloitan viimein vaihto-opiskelijaelaman, ikaankuin kokeena, mita se sitten on. Mutta nain vain on jatkunut oma,hiljainen vaellukseni. Onko se laiskuuden huipennus, jos ei yksinkertaisesti jaksa edes yrittaa luoda uusia ihmissuhteita?Onko sita muuttunut ylpeaksi ja liian valikoivaksi ihmisten suhteen, vai onko kyse sittenkin ihmispelosta?
Kuka tietaa. Mutta kuulostaa, etta vaihtoaikasi on jokseenkin samanlaista kuin omani. Jatkuvaa dialogia maan kanssa, joka yllattaa uudestaan ja uudestaan. Minun Puolani on maa, joka haastaa ajattelemaan, sivistymaan ja olemaan ylpea itsestaan. Ja jos naissa kuninkaallisissa puistoissa ja palatsien varjoissa kuljeskellessa saa mielen tasapainottumaan edes himpun verran, on se jo suurempi saavutus kuin puhelinnumerot 15 vaihtarilta, jotka tuskin muistavat nimeasi.
Varsinkin, kun olen hukannut puhelimeni, niin niilla on viela vahemman merkitysta.
Tallainen avatuuminen tanaan. Tama taitaa olla kylla yksi blogosfaarin rehellisimpia blogeja -joka kaiketi myos haastaa lukijansa rehellisyyteen.
Voi hyvin,
-Emi
Parahin Meem.
Luettavaa ei ole ehkä niin paljoa kuin luulisit, vähän tuossa tuppasi runosuonikin tyrehtymään kun koitti vaikeammat ajat rakkaudessani Islantiin. Nyt näyttääpi taasen valoisammalta, ehkä löytää sanoja sanottavaksikin enemmän.
Mutta vai on siut on pihallekin ehditty heittää, ohhoh. Riekulityttö kuulostaa sen verran tarpeelliselta sanalta, että nyt se on ainakin sitten olemassa. Sinua sillä ei kyllä voi kuvata pahimmalla tahdollakaan. En jummarra.
Tässä vaiheessa elämäänsä, kun itsestään alkaa jo hieman tietää jotakin, asettaa niin hemmetisti kaikenlaisia ennakkoluuloja, kuvitelmia ja odotuksia kaikelle. Pystyy niin nopeasti muodostamaan mielikuvan siitä, että haluaako jossakin olla, johonkin ottaa osaa vaiko eikö.
Vaikka tiedän etten nuista erasmuspirskeistä kummemmin tule nauttimaan, joskus päinvastoinkin, haluanko silti yrittää?
Minusta ei ole väärin sanoa, että en halua. Niissä randomporukoissa kiertää sitä samojen vanhojen jaarittelujen, kuvitelmien ja haaveiden ympyrää.
Enkä toki voi sanoa, ettenkö olisi sitä ollenkaan tehnyt, kyllähän mie olen. Ja olen siitä nauttinutkin, muutaman kultahipun löytänyt. Mutta silti. Silloin kun tilanne, ihmiset jättävät sellaisen olon ettet ole milloinkaan ollut yhtä yksinäinen, siihen on vaikeaa palata.
Kyllä minullakin sen verran ystäviä on, että en koe koskaan normaalissa elämässäni olevani yksinäinen.
Emme me niin yhteiskunnasta syrjäytyneitä ole, että siitä tarvitsisi huolestua. En minä silti halua tehdä asioita vasten tahtoani. Ei kenenkään pidä joutua tekemään. Minusta tähän kuuluu vapaus valita ne ihmiset, joiden seurassa on. Se, että onko haluttomuus ottaa vaihtarielämään osaa sitten ylpeyttä, ihmispelkoa vai mitä, on samantekevää.
Hienoa kuulla sinustakin taas. Voi hyvin myös.
Ja kiitoksia mukavista sanoista. Ehkä pitää toivoa, että rehellisyydellä on vielä jotakin arvoa jäljellä.
Lähetä kommentti